Hevosrakkaus

Minusta tuli varsinainen heppahöperö joskus ala-asteella. Tapeteissa oli hevosia, oli heppakirjoja ja leluja sekä ties mitä. Pyysin myös vanhemmiltani, että saisin aloittaa ratsastamisen. Hetken aikaa kävinkin paikallisella tallilla ryhmätunneilla, mutta se ei aivan vastannut odotuksiani. Minut iskettiin hevosen selkään ja käskettiin liikkeelle. Seuraavaksi ryhmänohjaaja huutaa kentän keskellä jotain pidätteestä. Mikä on pidäte? Tunnista toiseen turhauduin aina enemmän. En oppinut mitään ja minulta odotettiin, että suoriutuisin tunnilla annetuista tehtävistä. Lopetin ratsastamisen, kunnes taas aloitin. Sitten lopetin. Jälkiviisaana olisi kannattanut heti ensimmäisen kerran jälkeen suunnata toiselle tallille. En minä näitä asioita silloin ymmärtänyt.

Olin aina kokenut vetoa hevosiin, olinhan hyvin eläinrakas pienestä pitäen. Aikanaan loin hyvin syvällisen tunnesiteen ravuri oriin, Jatziin. Se oli aivan liian nopea-askelinen minulle, jolle ei ollut edes opetettu rauhallisen ravin nostamista. Silti vaadin päästä sen kanssa tunnille. Siitä oli tullut minulle hyvin tärkeä lyhyessä ajassa. Sitten eräällä tunnilla ravasimme ilman jalustimia. Putosin. Oli talvi ja hiekkakenttä oli jäätynyt kivikoviksi kummuiksi hevosien kavioiden jäljiltä. Menetin tajuni hetkeksi ja kun heräsin, en saanut henkeä. Hetken päästä olin kuitenkin tolpillani ja nousin takaisin Jatzin selkään. Se ei ollut hylännyt minua, vaan tiputtuani se oli tullut tarkistamaan olenko kunnossa. Minulle kerrottiin kuinka Jatzi oli tuuppinut päätäni turvallaan, aivan kuin varmistaakseen olenko kunnossa. Valitettavasti tämä oli viimeinen kerta kuin näin tuota rakasta hevosta. En palannut tallille enään. Minulle riitti.

Vuodesta toiseen saatoin vain unelmoida olevani jälleen hevosten seurassa. Saatoin itkeä iltaisin siksi, että koin niin kovaa tarvetta päästä hevosten kanssa tekemisiin. Sitä syvällisempää sidettä hevosiin on kovin vaikea selittää. Se saa minut itkemään niiden vuoksi ja kokemaan myös ymmärrystä, jota muilta ihmisiltä ei saa osakseen.

K W Microchip

Olin jo asunut avomieheni kanssa yhdessä tovin ja Nova oli liittynyt perheeseemme, kun minulla välähti. OLEN AIKUINEN IHMINEN. Minulla on siis valta päättää mitä harrastan ja mihin käytän aikani ja rahani! Selvisi myös, että Novan sijoittajan sisarella on hevosia. Rohkenin kysäistä voisiko niitä käydä paijaamassa, jopa harjaamassa. Tippa siinä tuli silmään kun vuosien jälkeen pääsi hevosten seuraan ja niiden kanssa kommunikoimaan. Omaksi harmikseni satuin ihastumaan juuri siihen tammaan, joka oli ainoastaan liisauksessa. Jokin kipinä siinä oli juuri eritoten Micron kohdalla. Se vain ymmärsi ja se jos mikä lämmitti sydäntä.

Hevoset noilla mailla olivat lähinnä ravureita ja moni oli vielä kovin nuori. Ratsuiksi niistä ei siis oikein ollut ja matkakin sinne oli aina huomattava vaikka hoitaminenkin olisi itsessään kiinnostanut paljon. Tavoitteena oli siis löytää lähempää kotia talli, jolla pääsisi auttelemaan ja ratsastamaan aktiivisemmin. Monet nettisivut tutkittuani päätin mennä yksityistunnille Majantallille. Tunnille osallistuttuani ja tallin tiluksiin tutustuttuani olin myyty ja kaikki huonot kokemukset pyyhkiytyivät tietoisuudesta. Mukavat, ei puhki ratsastetut hevoset ja mikä parasta opettaja, joka osaa opettaa ja mennä oppilaan osaamisen mukaan. Tunneilla käynti aktiivisesti ei kuitenkaan ollut taloudellisesti mahdollista ja siitä siipeeni ottaneena vetäydyin taas kertaalleen harrastuksen parista.

Majantalli oli tehnyt minuun pysyvän jäljen ja tiesin haluavani sinne uudelleen. Silloin tällöin uskaltauduin yksityistunnille, mutta niin harvoin, ettei siinä paljon kehitystä ollut mihinkään suuntaan. Lisäksi kaipasin paljon enemmän itse kommunikointia hevosten kanssa, maasta käsin. Taisikin olla juuri hiljattain syksyllä 2013 kun päätin ottaa taas yhteyttä tuonne tallille. Kysyin olisiko siellä tarvetta avulle ja sainkin huomata, että oli juuri tullut ilmoitus hoitajien etsimisestä. Pääsin tallille puuhailemaan ja sitten ajan kanssa olisi voitu katsoa, jos olisin saanut hoitohevosen. Auttelin hevosten laitossa, erityisesti pienten ratsastajan alkujen tunneille. Siivosin tarhaa ja pidin huolta yleisestä siisteydestä. Kävin kahdesta kolmeen kertaa viikossa ja innostuin varaamaan itselleni useammankin ratsastustunnin. Olin aidosti onnellinen puuhaillessani tallilla, jopa lantaa kerätessäni minut valtasi hyvä olo.

Minä ja Ressu tunnille valmistautumassa

Omaksi huonoksi onnekseni, ilman selkeitä varoitusmerkkejä henkinen hyvinvointini romahti yllättäen. Siinä oli monta osatekijää stressistä ystävän menetykseen, mutta voimani hupenivat ja pirteä minä katosi Majantallin arjesta sitä haluamattani. Kun vihdoin sain päätäni hieman ylös, oli häpeä "katoamisesta" liian suuri kohdattavaksi ja maailmani hevosten parissa painui jälleen taka-alalle. Tämä tietenkään ei kohentanut oloani laisinkaan ja jäin taas paikoilleni vain haaveilemaan.

Nyt edessä onkin ponnistus, kun muutaman päivän päästä menen pitkästä aikaa Majantallille. Tarkoitus on ottaa uudestaan kiinni arjesta, joka toi minulle niin suurta iloa aiemmin. Etunani on varmaankin, ettei tallilla lopu hevillä hommat kesken ja apu on aina tervetullutta. Ehkä sitten hetken päästä sinne selkäänkin taas nousisi.

Fyysisen ahertamisen ja hyvän mielen lisäksi hevosten kanssa touhuaminen tuo muutakin hyvää itseeni. Toisin kuin mikään muu, niin juuri ratsastamisen ajattelu saa minut suuntaamaan kohti parempia elämäntapoja. Haluan voida hyvin kun olen hevosten rinnalla. Haluan olla fyysisesti hyvässä kunnossa, jotta ratsastaminen sujuisi luontevammin puhumattakaan vähentääkseni rasitusta hevoselle. Nyt vain pitää sitten pitää huoli siitä, että tällä kertaa homma ei pysähdy mihinkään. Tässä on liikaa hyötyjä, että siitä olisi varaa luopua!